sunnuntai 6. elokuuta 2017

Isä hoitaa



Uskallan väittää, että meillä Mies on hoitanut Ukkelia aivan yhtä paljon kuin minäkin. Tämä ehkä näkyy juuri siinä, että toisen vanhemman (lähinnä itseäni ajattelen) poissaolo ei aiheuta suurta muutosta pienen miehen käytöksessä. "ÄIDI" -huuto kaikuu toki kauas, mutta se ei ole ryyditetty kyynelin tai paniikinomaisella sävelellä. 

Vuosi sitten palasin iltaopintojen pariin ja neljänä iltana viikossa Mies hoiti Ukkelia. Noina iltoina puhelin ei soinnut kertaakaan sen vuoksi, että olisi kysytty a) mitä syödään b) mitä tehdään tai c) milloin tulet kotiin. Yhteisesti määritelty iltarytmi piti ja iltasatu luettiin. Tarkkaa listaa tarinoista en tiedä, mutta ainakin Rauli Virtasen Matkakirjan ovat lukeneet.

Syksyn aikana pojille tuli omia juttuja. 10 vinkkiä isän ja pojan laatuaikaan -postauksessa kerroin mitä kaikkea he yhdessä tekivät. Ehkä muutama juttu jäi poikien omiksi jutuksi.

Mies jäi kesäkuussa isyysvapaalle. Kun heinäkuussa lähdin töihin on pojat olleet vuorostaan päivät yhdessä ja nauttineet kesästä. Olen saanut tilapäivitykset ainakin uimarannalta ja kotieläinpuistosta.
Pojat oli heinäkuun lopussa mummolassa kaksi viikkoa. Vaikka mummot ja ukit osaltaan hoidossa mukana olikin, hoiti Mies lapsensa itse. Niin kun kuuluukin tehdä. Jos lapsen teko onnistuu, niin kyllä se hoitokin pitää luonnistua ;)

Elokuun alusta alkoi päiväkotiharjoittelu. Virallinen aloituspäivä on 14.8.,mutta päivittäisillä käynneillä päiväkodilla Ukkeli (ja vanhemmat) pääsee tutustumaan talon tapoihin ja toimintaan. Mies on hoitanut myös nämä ilman, että olen puuttunut (pahemmin) edes pukeutumiseen.

Olen useasti pitänyt suuni supussa, vaikka mielellään tietämystään jakava ihminen kärvistelee sisäisesti, kun katsoo sivusta lapsenhoidollisia asioita. Myönnän, että turhan monesti suppu ei kiinni ole pysynyt, vaan äidillisiä neuvoja olen jakanut. Olen kuitenkin pyrkinyt pitämään mielessäni, että minun tapani ei ole se ainoa oikea. Se on vain yksi tapa ja voi olla muitakin parempia tapoja toimia (epäilen).

Hoitolaukun mukana olo ja sen sijoittelu on melkein yksi pakollisista asioista mistä on tullut sanomista. Parikin kertaa on kommentointini mennyt jo arvostelun puolelle, mutta edelleenkään en ymmärrä miten ihminen, joka ottaa hoitolaukun mukaan lähtiessä lähikauppaan (tätä tosin en enää itse tee), pakkaa samaisen hoitolaukun takakontiin, kun lähdemme lähes 500 km ajomatkalle. Ei siis sisätiloihin, mistä se on helppo napata mukaan, kun on tarve mennä vaippaa vaihtamaan tai jos tarvitsee muuta laukun sisällöstä matkan varrella.

Matkan aikana hoitolaukusta vi myös löytyä kumpparit tai puolikas vaippapaketti (tungettuna sisälle niin,että vetoketju rakoilee.) Usein takakontissa on myös matkalle varatut lelut ja viltti. Tässä vaiheessa rouva käytännöllinen itkee sisäänpäin ja yrittää olla ätisemättä akuutin tarpeen iskiessä vaikkapa puhdistusliinoihin ("helpommin pyyhkisi tämän smoothien lapsen sylistä, jos olisi se hoitolauku tässä vieressä").

Onneksi "ristiriidat" jää vähäiseksi. Tilanne voisi olla aivan toinen: mies ei osallistuisi millään tavoin lapsen hoitoon tai olisi kykenemätön hoitamaan lasta; Lapsella olisi uni- tai syömisvaikeuksia, sairaus, allergioita tai mitä tahansa, jotka vaikuttaisi tekemisiimme ja olemiseen; tai itse olisin synnytyksen jälkeen tilanteessa, jossa ei opiskella, mennä töihin tai yleensä ottaen lapsen hoitaminen on mahdotonta. Muistaessani kuinka hyvä tilanne minulla on, annan sen hoitolaukun olla missä päin autoa (jääköön vaikka kotiin), koska elämä ei ole kiinni yhdestä vaipasta tai puhdistusliinasta. Olen onnellinen siitä miten hommat hoituu ja saamme hoidettua asiat yhdessä.


Ei kommentteja :

Lähetä kommentti

Sana on vapaa. Kaikki kommentit luetaan!